Pelkkä elokuva ja tositeeveet eivät enää elätä suomalaisten tirkistelynhalua. Esimerkiksi bussin ikkunasta voi luottavaisin mielin seurata kadun meininkiä. Huumoria voi repiä vaikka mistä. Eniten hauskuutta näyttää tuottavan sairaat ihmiset, jotka ehkä ovat jättäneet pillerit syömättä tai enemmän ottaneet, allensa tehneet, yksinpuhujat, pakkoliikkeiset ja muut syrjäytyneet.
Istuskelin tänään neljän ruuhkabussissa. Bussi pysähtyi liikennevaloihin Topeliuksenkadulla, Naistenklinikan kohdalla. Suojatiellä valoissa seisoi keksi-ikäinen pitkähkö mies. Nopeasti vilkaistuna miehessä ei ollut muuta epätavallista kun vaatteet. Päällään hänellä oli nimittäin pelkkä sairaalapyjama ja sukat, sinisen pussilakanan hän oli nostanut peitoksi olkapäilleen. Vakavailmeinen mies odotti valojen vaihtumista kuin kuka tahansa. Oletettavasti hän oli lähtenyt kävelemään sairaalasta. Hyksiin on matkaa puolisen kilometriä. Valkoiset sukat olivat mustuneet matkalla.
Bussissa seurasin tarkoituksella ihmisten reagtioita. Matkustajat olivat huomanneet miehen, jota he silmäilivät selvästi huvittuneena. Ehkäpä ottivat vielä rennomman asennon tuoleillaan ja odottivat seuraavaa kohtausta. Koitin vaivihkaa kysyä lähimpänä istuvilta matkustajilta, että pitäisikö miehestä ilmoittaa johonkin. Vastaukseksi minua katsottiin kuin tyhjin silmin kuin idiooottia, eikä kukaan sanonut mitään. Ajattelin mielessäni, puhuuko täällä bussissa kukaan suomea, onko kaikki mykkiä, vai näenkö minä harhoja, sillä kukaan ei reagoi mitenkään. Teki mieli huutaa suoraa huutoa, herätkää!!!!
Valot vaihtuivat ja mies ylitti kadun määrätietoisesti. Bussi jatkoi hetimiten matkaa, ja näin enää horisontiin katoavan liehuvan sinisen lakanan, kuin teräsmiehen viitan.
Olen jotenkin naiivina kuvitellut, että ihmiset välittäisivät toisistaan. Häpesin tänään niin kotipaikkakuntani ihmisiä, hesalaisia. He ovat juuri sellaisia kun niiden väitetään olevankin. Ihmisläheisyydestä tai välittämisestä ei täällä ole tietoakaan.
Jäin bussista pois. Sisälläni kiehui. Soitin Hyksin vaihteeseen ja kerroin tapahtuneesta. Jos kaipailevat karannutta potilasta, nähty on. Mekaanisen kuuloinen keskusneiti kiitteli tiedoista ja lupasi välittää asiaa eteenpäin. Joopa joo, näinköhän. Toivoin mielessäni, että joku muukin olisi kiinnittänyt huomioita miehen vaatetukseen ja mies on saatu turvaan.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun olen huomannut kanssaihmisissä välinpitämättömyyttä ja hälläväliä-asennetta. En tiedä mitä pitäisi tapahtua, että tulisimme vähän älykkäimmiksi = myötätuntoisimmiksi eli empaattisimmiksi toisiamme kohtaan. Ei hyvältä näytä! Mikä meitä vaivaa?
Mietin vielä illallakin tapahtunutta ja miehen tarinaa. Miksi hän käveli tiellä sairaalavaatteet päällä, oliko hän muistamaton, miksi oli lähtenyt sairaalasta, mikä oli tämän teräsmiehen diagnoosi?
Karannut teräsmies on jonkun poika ja ehkäpä isä, setä tai sukulainen, ja jollekin rakas. Ei mitenkään yhdentekevä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti