Synnyin Suomeen ja olen suomalainen. Minun Suomessani on neljä vuodenaikaa, joita olen rakastanut jo lapsesta asti. Luonto on ainutlaatuinen. Kävin koulut ja opin asioita, jotka tänä päivänä tuntuvat oudoilta: opettajan kunnioitus, laskeminen, lukeminen, kaunokirjoitus, kellotaulu - ja mitä vielä. Nämä varhaiset taidot opittiin tietysti jo ala-asteella.
Yläasteella meno oli toisenlaista. Yhteiskuntaluokka ratkaisi. Ylemmän keskiluokan vanhempien lapset saivat erityiskohtelua. Puhutaan, ettei Suomessa ole luokkajakoa, mutta kyllä on - ja on ollut aina. Itse en ymmärtänyt sitä kuin vasta vuosia myöhemmin. Kyllä se papin lapsi ja tekstiilitaiteilijan vesa huomioitiin ennen muita. Tosin koko luokalla vain minun vanhemmat olivat eronneet, eikä heillä ollut akateemista loppututkintoa. Duunareita.
Keittäjän kakara olet, tuhahti ikäiseni kaveri minua noin 12-vuotiaana. Hänelle oli silloin jo selvää, kuka määrää tahdin.
Minun äitini ei kasvattanut minua vihaamaan tai vähättelemään ketään. Kotona ei puhuttu politiikkaa eikä arvotettu ihmisiä tittelin tai rahan perusteella. Opin tekemään omat johtopäätökseni jo varhain.
Minun Suomeni on mielikuva mukavista ja rennoista ihmisistä, kauniista maisemasta, sinisestä ja valkoisesta, vapaudesta toteuttaa itseään omalla alallaan, mahdollisuus edetä, tavoitella unelmiaan. Ennen kaikkea Suomi on oikeudenmukaisuuden ja rehellisyyden maa. Vai onko?
Olen opiskellut monta tutkintoa, kirjoittanut ja kuvannut lehtiin, tehnyt taidetta, olen ollut aktiivinen monella saralla. Olen puolustanut heikompiosaisia vapaaehtoistyössä kansalaisjärjestöissä, suojellut sademetsiä Amazonasilla, kasvattanut metsää Kullaalla, kuvannut katulapsia Venäjällä ja kehitellyt erilaisia patentteja. Olen osallistunut yhteiskuntaan monin eri tavoin - lähes täysin omakustanteisesti. Hyväntekeväisyydestä ei kukaan maksa, eikä lehtikirjoituksista ja kuvista maksetut palkkiotkaan olleet jälkikäteen kuin nimellisiä. Kuinka moni toimittaja hoitaa hommat kilometrikorvauksilla? Minä tietysti. Kun työnantaja ei halua maksaa rehellisesti, työntekijän on tyydyttävä osaansa. Vuosia ihmettelin, mikä on vikana. Nyt ymmärrän.
Omin avuin/taidoin täällä on ihan turha kuvitella saavansa mitään. Mikäli tunnet oikeat ihmiset, kuulut oikeaan sukuun/yhteiskuntaluokkaan tai osaat olla sopivan samanmielinen, apurahat ja työpaikat tipahtelevat kuin itsestään. Muussa tapauksessa olet persona non grata - et ole olemassa.
Viimeisinä vuosina Suomi on mennyt vielä enemmän vinoon. Koronahysteria, ilmastonmuutoshöpinät, seksuaalisuuden monimuotoisuuden korostaminen - kaikki nämä ovat edelleen vääristäneet sitä, mikä ennen oli tärkeää. Minulle arvokkaat asiat, kuten koti, uskonto ja isänmaa tuntuvat olevan enää vain kaukainen muisto.
Minun Suomeni on tätä nykyä ruma, korruptoitunut, mädätetty.
Keittäjän kakarana olen kuitenkin voittamaton! En ole ostettavissa enkä myytävänä. Ajattelen omilla aivoilla, olen rokottomaton ja terve. Olen henkisesti vapaa yhteiskunnan pelotteista ja sopeutumisvaatimuksista, osaan kyseenalaistaa, nähdä asiat eri näkökulmista ja ennen kaikkea voin nauttia elämästä. En ole tietääkseni kenellekään velkaa mitään.
En välitä muiden mielipiteistä - elän omaa elämääni ja luotan siihen, että elämä kantaa!
+
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti