Helsingissä järjestettiin viime perjantaina marssi ja mielenilmaus sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta. Erottajalta Eduskuntatalolle kulki vähäinen määrä mielenilmaisijoita. Sosiaaliasiamiehet ja joukko muita pienen ihmisen puolesta taistelevia järjestöjä olivat saaneet kasaan vain parisensataa kansalaista. Missä olivat kaikki opiskelijat, lapsiperheet, työssä käyvät köyhät, velkaloukkuiset, työttömät ja vanhukset? Mielestäni oli varsin erikoista, että mielenilmaisun itse kohderyhmä puuttui paikalta.
Paikalle oli sen sijaan raahautunut muutama kovaääninen kadunmies ja -nainen, jotka tulivat Heikki Hurstin ilmaisen ruokapussin ja soppalautasen houkuttamina. Mielenilmaus antoi todella väärän kuvan suomalaisesta köyhyydestä, sillä paikalla oli vain promillen marginaaliryhmä. Nykyköyhää ei erota katukuvasta. Hän osaa hoitaa asiansa, on ehkä mukana työ- tai kouluelämässä, osaa peseytyä, on sosiaalinen ja niin edelleen. Köyhyys ja rahattomuus ei tee ihmistä tyhmäksi, mutta saattaa syrjäyttää tästä markkinatalouden ihannoimasta yhteiskunnasta.
Köyhyydestä ja sosiaalisista ihmisoikeuksista puhuttaessa, kukaan ei halua julkisesti tulla esiin kaapista. Köyhyyden ja vähäosaisuuden tunnustaminen koetaan häpeälliseksi. Köyhyys salataan ja pidetään piilossa. Kynnys osallistua mielenilmaisuun on yksinkertaisesti liian korkea, vaikka nimenomaan tässäkin asiassa olisi paras nostaa kissa pöydälle: Valtion myöntämät tuet ovat liian pienet, eikä niillä ei elä. Lisäksi julkiset hyvinvointipalvelut on turvattava kaikille.
Jotta hallitus ja eduskunta ottaisivat köyhyyden todesta, meidän terveiden ja hyvinvoivien tulisikin olla heikompien puolella. Voisimme osallistua mielenilmauksiin ja puhua köyhien ja vähäosaisten puolesta. Syyksi riittää se, että olemme sivistysvaltion asukkaita, jotka kannattaa tasavertaisia ihmisoikeuksia. Ainakaan minun arvoa ei alenna olla heikompien puolella. Koen asian jopa velvollisuudeksi.
Osallistuminen on vahva kannanotto. Oikeudenmukaisuuden puolesta pitäisi marssia vähän usemminkin. Sanat ovat tekoja ja teot ovat kannanottoja.
Nyt henkinen köyhyys ja lyhytnäköisyys tuntuu menevän konkreettisen köyhyyden edelle. Toisen hyvinvointi ei ole toiselta pois, vaan kaikkien ihmisten hyvinvointi on tässä yhteiskunnassa kaikkien etu.
Kiitos Heikki Hurstille ja hänen työntekijöilleen, jotka jakoivat eduskuntatalolla ruokaa sinnikkäästi räntäsateesta huolimatta. Pussista löytyi makkaraa, lihapullia, leipää, jogurttia ja kahvia.
” Jos annat apua jollekin, älä muistele sitä. Jos sinua autetaan, muista se ikuisesti”.
YK:N IHMISOIKEUKSIEN YLEISMAAILMALLINEN JULISTUS
25. artikla
1. Jokaisella on oikeus elintasoon, joka on riittävä turvaamaan hänen ja hänen perheensä terveyden ja hyvinvoinnin ravinnon, vaatetuksen, asunnon, lääkintähuollon ja välttämättömän yhteiskunnallisen huollon osalta.
2. Jokaisella on myös oikeus turvaan työttömyyden, sairauden, tapaturman, leskeyden tai vanhuuden sekä muun hänen tahdostaan riippumatta tapahtuneen toimeentulon menetyksen varalta.
Paikalle oli sen sijaan raahautunut muutama kovaääninen kadunmies ja -nainen, jotka tulivat Heikki Hurstin ilmaisen ruokapussin ja soppalautasen houkuttamina. Mielenilmaus antoi todella väärän kuvan suomalaisesta köyhyydestä, sillä paikalla oli vain promillen marginaaliryhmä. Nykyköyhää ei erota katukuvasta. Hän osaa hoitaa asiansa, on ehkä mukana työ- tai kouluelämässä, osaa peseytyä, on sosiaalinen ja niin edelleen. Köyhyys ja rahattomuus ei tee ihmistä tyhmäksi, mutta saattaa syrjäyttää tästä markkinatalouden ihannoimasta yhteiskunnasta.
Köyhyydestä ja sosiaalisista ihmisoikeuksista puhuttaessa, kukaan ei halua julkisesti tulla esiin kaapista. Köyhyyden ja vähäosaisuuden tunnustaminen koetaan häpeälliseksi. Köyhyys salataan ja pidetään piilossa. Kynnys osallistua mielenilmaisuun on yksinkertaisesti liian korkea, vaikka nimenomaan tässäkin asiassa olisi paras nostaa kissa pöydälle: Valtion myöntämät tuet ovat liian pienet, eikä niillä ei elä. Lisäksi julkiset hyvinvointipalvelut on turvattava kaikille.
Jotta hallitus ja eduskunta ottaisivat köyhyyden todesta, meidän terveiden ja hyvinvoivien tulisikin olla heikompien puolella. Voisimme osallistua mielenilmauksiin ja puhua köyhien ja vähäosaisten puolesta. Syyksi riittää se, että olemme sivistysvaltion asukkaita, jotka kannattaa tasavertaisia ihmisoikeuksia. Ainakaan minun arvoa ei alenna olla heikompien puolella. Koen asian jopa velvollisuudeksi.
Osallistuminen on vahva kannanotto. Oikeudenmukaisuuden puolesta pitäisi marssia vähän usemminkin. Sanat ovat tekoja ja teot ovat kannanottoja.
Nyt henkinen köyhyys ja lyhytnäköisyys tuntuu menevän konkreettisen köyhyyden edelle. Toisen hyvinvointi ei ole toiselta pois, vaan kaikkien ihmisten hyvinvointi on tässä yhteiskunnassa kaikkien etu.
Kiitos Heikki Hurstille ja hänen työntekijöilleen, jotka jakoivat eduskuntatalolla ruokaa sinnikkäästi räntäsateesta huolimatta. Pussista löytyi makkaraa, lihapullia, leipää, jogurttia ja kahvia.
” Jos annat apua jollekin, älä muistele sitä. Jos sinua autetaan, muista se ikuisesti”.
YK:N IHMISOIKEUKSIEN YLEISMAAILMALLINEN JULISTUS
25. artikla
1. Jokaisella on oikeus elintasoon, joka on riittävä turvaamaan hänen ja hänen perheensä terveyden ja hyvinvoinnin ravinnon, vaatetuksen, asunnon, lääkintähuollon ja välttämättömän yhteiskunnallisen huollon osalta.
2. Jokaisella on myös oikeus turvaan työttömyyden, sairauden, tapaturman, leskeyden tai vanhuuden sekä muun hänen tahdostaan riippumatta tapahtuneen toimeentulon menetyksen varalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti