Ihmiset rakastavat huomautella toisiaan. Asiasta kuin asiasta saadaan huomauttelun aihe. Etkö sinä todella huomaa, oletko niin tyhmä. Huomauttelu on aina itsensä ylentämistä ja huomauttelukohteen alentamista. Julkihuomauttelu on myös erittäin loukkaava huomauttelun muoto. Yleensäkin puuttuminen toisen asioihin ja toimintatapoihin on sangen ajattelematonta. Ikävää, mutta huomautteluun törmää niin koti- kuin työympäristössäkin. Aina joku on huomauttelemassa tai neuvomassa jotakin. Aivan turhaan!
Huomauttelu on toisen aliarvoimista. Kukaan ihminen ei opi toisten huomauttelusta, vaikka huomauttelija perustelee huomautteluaan sillä, että ainakin ensi kerralla osaa. Ihmiset toimivat yleensä velvollisuudentuntonsa ohjaamina. Ulkopuolinen huomauttelu saa ihmisen automaattisesti puolustuskannalle, ja toivottu lopputulos kärsii eikä ainakaan huomauttelusta parane.
Kukaan ihminen ei pidä huomauttelusta. Jokaisella on aivot ajattelemista ja kyseenalaistamista varten. Ihminen oppii vain ja ainoastaan oman kokemuksen kautta. Kypsyminen ja kehittyminen tapahtuu myös omaan tahtiin.
Vaikka yritän olla huomauttelematta ihmisille, syyllistyin äskettäin samaan syntiin. Soitin erään lehden toimistussihteerille, ja hän sai aika ryöpyn niskaansa. Kuinka minusta on laitettu lehteen niin kamalat valokuvat, ja kuka on vastuussa lehden sisällöstä. Olin niin loukattu, että katsoin olevani oikeutettu purkamaan tunteeni henkilölle, joka oli valinnut kyseiset valokuvat lehteen. Luultavasti hänkin teki vain työtään, sen enempää syventymättä kuviini. Kuva muiden kuvien joukossa. Näin. Mutta kuitenkin, olin niin loukattu, nolattu ja nöyryytetty. Ah, tunteet, ne tunteet. Järkeähän tässä ei hitustakaan, älyllistä ajatusta, mitä niin usein peräänkuulutan. Vaikka kuvat oli kyllä kamalia.
Huomauttelu on tunteellista ja turhaa. Tässäkin tapauksessa. Kaikissa tapauksissa.
Huomauttelemattomuus ei ole välinpitämättömyyttä, vaan arvostusta ja luottamusta toiseen ja hänen kykyihinsä ratkaista asioita.
